Matkasin paikallisbussilla Ulan Udesta itse Chingis Khanin maahan, Mongoliaan. Matka bussissa kesti yhteensä 13 tuntia, joista 5 tuntia vietettiin rajalla tarkastaen laukkuja yhä uudestaan läpivalaisun läpi ja erilaisia lappusia täytellessä. Bonuksena bussimatkaan junan sijasta on sen huomattavasti lyhyempi kesto, maisemia näkee enemmän ja hintakin on noin puolet junamatkasta. Toisaalta bussi kulkee matkan päivällä, joten yöpyminen täytyy fiksata, kun perille pääsee siinä noin seitsemän aikoihin illalla. Negatiivista oli tappavan paahtava aurinko ja sen tuoma lievä auringonpistos. Bussi teki useita äkkijarrutuksia matkalla, sillä tielle osui silloin tällöin lehmiä ja lampaita suurin joukoin. Näin matkalla tuhansia lehmiä ja lampaita, satoja hevosia ja kaksi kotkaa. Teiden laatu oli heikkoa ja yleensä ajettiin noiden puoli bussista tien pientareella.
Bussista näkymät vaihtuivat metsistä järjettömän kokoisiin aroihin
Otin tosiaan Mongoliasta privaattihuoneen kahdesta syystä. Ensinnäkin arvelin tässä kohtaa matkaa tarvitsevani hitusen omaa rauhaa, mutta itse syyt olivat turvallisuus ja halpa hinta. Ulan-Bator ei etenkään öisin ole turvallinen kaupunki liikkua ja terve järki täytyy länkkärin pitää mielessä. Ei huvittanut, että joku nyysisi tavaroita sillä välin kun olen itse kaupungilla ja näin ollen privahuone oli tässä tapauksessa hyvä vaihtoehto. Hinta taas oli 10 euroa yöltä huoneesta, jossa oli myös oma kylppäri. Nojoo kylppärin laatu oli karsea ja kylmässä suihkussa sai käydä. Dormi olisi irronnut yöltä noin 4-5 eurolla, että säästöähän siinä tulee, mutta sikäli kun suomalaiselle nuo hinnat ovat pieniä niin en jaksanut alkaa kitsastelemaan enempää. Wifi paikassa oli onneton enkä siksi jaksanut kirjoitella blogiakaan.
Vietin kolme yötä Batorissa, mikä riitti meikäläiselle aivan hyvin. Paljoa en ehtinyt näkemään, mutta kaupunki on raskas matkustuskohde yksin reissaavalle. Tuntui, että paikallisista ei saanut juuri ollenkaan kontaktia tai tukea ja jatkuva kurjuuden ja kulkukoirien katseleminen otti oikeasti koville. Visiteerasin ekana päivänä Chingis Khanin patsaalla ja kaupungin pääaukiolla. Chingis Khan oli eittämättä Mongolian historiassa merkittävä sotasankari ja johtaja, mutta teki myös paljon hirmutekoja. Mies näkyy kaupungilla kaikessa, niin matkamuistoissa, vodkapulloissa, kuin ravintoloiden nimissäkin.
Tuonne kiipeämistä arvoin ja onneksi lähdin! Puolessa
välissä näkyy munkkeja ja työläisiä kiipeämässä
Jatkoin matkaa toiselle päänähtävyydelle, eli toisessa maailmansodassa kuolleiden Neuvostoliittolaisten muistomerkille ja samalla erinomaiselle näköalapaikalle, Zaisan Memorialle. Näkymät kaupunkiin tosiaan olivat huikeat. Ajattelin kuitenkin pistää turisteja paremmaksi ja nostaa vähän lisää sykettä kiipeämällä vielä korkeammalle viereiselle kukkulalle. Korkeus näppituntumalla 2.5 malminkartanon huippua ja nousu vielä jyrkempää, kuin siellä ne portaat. Ja kyllä kannatti, sillä matkalla näkyi joku perinteinen munkkien pitämä buddharituaali (jota en tosiaan mennyt kameralla kuvaamaan) ja päällä odotti sellainen tukeista koottu häkkyrä, johon sidotaan nauhoja.
Muistomerkillä oli hiljaista
Täällä ei turisteja pahemmin näkynyt, kantsii kiivetä!
Toisena päivänä tarkoitus oli lähteä käymään Black Marketilla, joka ei nimestä huolimattaan ole mikään privaattitavaran mekka, vaan kaupungin suurin tori. Matkalla tuli kirjaimellisesti paskat housuun ja kuten arvata saattaa, turistiripuli vaivasikin sitten useamman päivän ajan. Päivän puuhat jäikin sitten melkolailla siihen, illalla tosin uskaltauduin pidemmälle kävelylle ja kävin tsekkaamassa lähimmän ger-keskittymän, eli favelan, eli ghettoalueen. Näillä alueilla kaupungin köyhät elävät ympyrän muotoisissa teltoissa ja hyvin pienissä hökkeleissä. Ulan-Batoria vaivaa suuri ristikkäin asettelu todella rikkaiden ja todella köyhien välillä.
Aamulla minulle luvattiin autokyyti juna-asemalle, jonne Moskovasta Pekingiin matkalla olevaan junaan minulla oli se kuuluisa Moskovasta haettu lippu. Huisia ajatella, että koko se aika, jonka vietin Ulan-Udessa ja Ulan-Batorissa, tämä juna kiisi yötä päivää kohti Mongoliaa ja kun se asemalle saapui, oli se yhtä minuuttia etuajassa paikalla. Luvattua kyytiä ei muuten ollutkaan järjestynyt, joten vähän paikan pitäjää kovisteltuani otettiin kadulta autokyyti asemalle ja ehdin ihan hyvin. Selvisi samalla taksimysteeri. Mongoliassa ei ole virallisesti takseja, vaan jokainen auton omistama (en tiiä onko heillä mitään ajokorttia, mutta liikenteestä päätellen ei takuulla ole) voi toimia taksikuskina. Täytyy vaan vissiin ostaa autoon joku taksimittari ja siinäpä se. Kuitteja en tuntunut saavan maassa juuri mistään kaupasta tai ravintolasta.
Ulan-Batorissa on omat hyvät puolensa ja sää on lähes aina kaupungissa kirkas ja öisin voi tähtitaivasta ihailla. Samalla se on likainen, saasteinen ja matkailijaa haastava paikka. Vaellusmaastoja maa tarjoaa varmasti huimasti, mutta vaikea uskoa että kovin paljon löytyy reittejä, joissa olisi ruokaa tai majoitusta säännöllisesti tarjolla. Lisäksi jos käytte joskus Mongoliassa, niin älkää ihmeessä jääkö vain pääkaupunkiin vaan ottakaa vaikka joku paikalla myytävistä reissuista Gobin autiomaahan tai muille nähtävyyksille. Tuo kaupunki ei varmasti anna kaikkea sitä, mitä maalla on tarjottavana. Ja nuo reissut näin esimerkkinä ovat täysihoidolla, yöpymisillä jne kuluilla yhteensä noin 100 euroa henkilöltä viiden yön reissusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti